Tämä on ilmeisesti romaanisarjan toinen osa, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Kirja on luultavasti tullut minulle kirjaston poistomyynnistä ja se on kiinnostanut historiallisena teoksena. Ja sitä se onkin, mitä suurimmissa määrin. On sen verran paljon tietoa 1000-luvun maailmasta (eurooppalaisesta) ja elämästä. Minulla oli vähän ennakkoluuloja. Pelkäsin ehkä kirjan olevan enemmänkin romanttista ”hömppää”. En ole varma, olenko lukenut Utrion kirjoja lapsena sukulaisten kirjahyllyistä. Ainakin aikuisiällä, tämä oli minulle hänen ensimmäinen teoksensa. Sain paljon uutta tietoa tuon ajan historiasta, niin maantieteellisesti kuin sanastollisestikin sekä ylipäätään aikakauden olosuhteista. Vaikka olen kiinnostunut historiasta, on kyseinen aikakausi sellainen, johon on tullut tutustuttua vähän. Rooman imperiumi on muisto, mutta näkyy vielä rakennuksissa, tiestöissä, sanastoissa ja tavoissa. Bysanttikin vetää viimeisiään. Viikinkien perilliset normannit mellastavat pitkin poikin Eurooppaa. Sotivat, hallitsevat, tuhoavat, mutta rakentavat myös uutta.
Romaanin tarina alkaa Suomesta (no eihän Suomea vielä ole). Ollaan Liedossa, eli nykyisen Turun seutuvilla. Päähenkilöt ovat aikansa ylimystöä, mahtisukujen edustajia. Elämä on raskasta ja raakaakin. Toisilta otetaan väkisin, mitä otettavissa on. Naisten asema on huonoakin huonompi ja taikausko on osa elämää ja arkea. Ja näkyyhän se olevan sitä vieläkin, pienellä osalla rahvasta eli hoi polloita.
Tarina alkaa traagisista tapahtumista ja verikostosta tulee eräänlainen kantava juoni, joskaan ei määräävä tai paljon esillä oleva asia. Keskiössä on viikinkisuvun vesa ja kaksi suomalaisen ylimyssuvun jälkeläistä. Heidän tiensä vie halki Euroopan aina välimeren maihin saakka. Ollaan lopulta Konstantinnopolissa ja lähdetään basileuksen mukana sotaretkelle kauemmas itään. Nainen, Aure, on päähenkilö ja katsantokulma pääosin hänen. Historiaa ovat kirjoittaneet miehet, vaikka arki on pyörinyt vahvasti naisten voimin. Kun miehet ovat olleet sotimassa, on luonnollista, että kotiseudun ja sen elämän ylläpitäminen on ollut naisten harteilla. Nykypäivänä miehet eivät ole sotimassa, mutta yhä edelleen naiset vastaavat suurimmassa osassa perheitä kotitöistä ja lastenkasvattamisesta, sekä monista talousasioista jne.. Sen lisäksi he käyvät vielä töissäkin, joten naisten rooli ei ole vähentynyt.
Kirjan kaksi miespäähenkilöä ovat vähän jopa yli-inhimillisiä mahtisotureita. Suuria ja komeita, lähes voittamattomia normanneja, pohjanmiehiä. Mutta mahtavinkaan soturi ei pärjää taudeille, jotka kaatavat suuria armeijoita. Käsienpesu olisi silloin tällöin paikoillaan, lavantauti, punatauti, malaria, yms. tartuntataudit kaatavat miestä enemmän kuin yksikään taistelu. Ihminen on aina löytänyt keinot sairastuttaa itsensä ja pahentaa tilannetta. Aure kulkee mukana sotaretkillä ja hänen tietämyksensä ja kokemuksensa koituu monen sotaurhon pelastukseksi. Toinen ylimysnainen ei ole samanlainen. Hänkin on mukana, mutta on enemminkin taakka kuin siunaus.
Romaanin kerronta on enemmän toteavaa kuin kuvailevaa. Kutsuttiinko tätä jossakin viihderomaaniksi? Varsin helppo- ja nopealukuinen joka tapauksessa. Sivumäärä on suuri, mutta eihän se romaanista pitkää tee, vaan sanamäärä. Fonttikoko kun oli myös aika suuri. Huumoria ei ole, kuten Waltarin romaaneissa. Ne tuppaavatkin olemaan eräänlaisia veijaritarinoita. Mutta hyvä tarina Tuulihaukka oli lukea ja suosittelenkin kaikille historiasta kiinnostuneille. Suomalainen ylimys, drungarios (tuhannen päämies) ja varjagisoturi, kaikki samassa paketissa Kuinka ylevää!
