Combüchen, Sigrid ; Forsblom, Harry ; Törneroos, Antti ; Werner Söderström osakeyhtiö, kustantaja
WSOY 1990
Kaivelin makuuhuonen seinänvierustan kirjapinoa ja sieltä löytyi tämä kirja. Kirjailija on Sigrid Combüchen. En muista kuulleeni hänen nimeään koskaan aiemmin. Olen lukenut kirjainmerkistä päätellen vähän teoksen alkua, mutta se on jäänyt kesken. Teksti ei ole helppolukuista, joten voisin kuvitella kysymyksessä olevan arvostetun teoksen.
Kirja alkaa epilogilla (!), jossa joukko ihmisiä murtautuu kirkon lattian alla olevaan kryptaan. Kysymyksessä on Byronien sukuhauta. Tämä on ilmeisesti tapahtunut tosiasia, 1930-luvulla. Kertoja sanoo niin ja jatkaa, että vain murtautujien nimet ja lukumäärä ovat keksittyjä. Sitten hypätään ensimmäiseen lukuun. Kirjoitustyyli vaikea. On hankala keskittyä pitkiin, polveileviin lauseisiin. Ne lähentelevät tajunnanvirtaa, mutta ei siinä määrin kuin Joycen Odysseuksessa. Tyylissä on kuitenkin jotakin samaa. Ainakin minun mielestäni. En jaksa kahlata montaa sivua kerralla, joten edessä voi olla pitkäkestoinen urakka…
Ensin vierailtiin Byronin haudassa, mutta sitten kerronta ei suinkaan hyppääkään Byronin elämään, mikä olisi ollut ilmeinen valinta. Nyt ollaankin sitten muualla. Mutta missä? Sitä minä en muista. Mitäpä sitä jää hataraan ihmismielen muistiin. Jokin pikkukaupunki se oli, Nottinghamin lähellä. Siellähän se oli se seriffikin ja varmaan yleisesti jalkapallojoukkuestaan tunnettu. Päähenkilö pitää jonkinlaista putiikkia, josta saa ainakin cherryä. Sitä käy ostamassa nainen, joka laskee kolikoitaan ja on hailakkaa cherryä ja keuhkotautista. Keuhkotautinen on parempaa. Päähenkilö on juutalainen ja toinen maailmansota on porteilla. Saksalaisista puhuminenkin on hänelle ongelmallista, mutta hän on pääsemässä siitä yli. Noin. Mutta tämä perheellinen ihminen tulee kuuluneksi epäviralliseen seuraan, joka aikoo pitkää juhlallisuuksia lähiseudulla eläneen Byronin muistoksi. Ja sinne heidän pitäisi kirjoittaa kunkin jotakin tästä lordista. Mutta siinä ei meinata päästä alkuun ja sitten kun päästäänkin, niin edelleen Byron on kuollut ja hänen leskensä matkaa junassa tapaamaan Byronin siskopuolta joka on tulossa toisessa junassa. Leski haluaa saada vastauksen kysymykseen, joka painaa häntä ja puolta sivistynyttä maailmaa. Oliko sitä sukurutsaa vai ei?
Sitähän se olikin! Minä muistan Byronista, että oli viktoriaanisen tai esiviktoriaanisen ajan kirjailija / runoilija ja kenties komea mies ja jostakin syystä paheellinen. Mietin, että oliko kysymys homoseksuaalisuudesta vai muuten riettaista elämäntavoista. Mutta siis sukurutsia oli, mi serqump, si herqump.
Kirjailija on taitava. Hän kuvailee maailmastaan herkullisia yksityiskohtia ja tekee sen tavalla, johon en koskaan pystyisi. Romaanista syntyy läsnäolon tuntu, siis sellainen, että sinäkin olet romaanin maailmassa. Videopeleissä tätä kutsutaan immersioksi. Yhdessä kohdin tosin kirjailija kertoo, että huoneessa haisee muiden tuoksujen ja hajujen seassa koiran hiki. Se pisti korvaani. Eiväthän koirat hikoile, ne läähättävät. Mutta koirat kyllä haisevat. Monet koirat erittävät rasvaa turkkiinsa ja se haisee. Koiran hengitys voi haista ja tassut. Ja pierut. Ne ne vasta haisevatkin. Kun perhe ruokailee, makoilee metsästyskoira pöydän vieressä ja laskee ilmoille äänettömän tappajan. Tessu! Muu perhe voihkii ja pitelee nenäänsä. Naps, naps, koiran häntä heilahtelee laiskasti lattiaa vasten. Arvelee, että kehutaan taas.
Se lempiaiheestani, pierukaasuista ja muista eritteistä. Palataan kirjallisuuteen.
Että lukukokemus olisi mahdollisimman sekava, uppoutuu Byronin sisarpuoli junassa muistoihinsa. Tai siis vaeltelee monien läsnäolo- ja epäläsnäolotilojen hetteiköissä. Yritän keskittyä ja pysyä lauseiden ja virkkeiden matkassa. Mutta kauan ei jaksa. Löydän kyläilyreissulla hyllystä Päätalon kirjoja. Alan lukea niistä vanhinta ja sehän vie heti mukanaan. On helppoa ja jouhevaa ja elämänmakuista tekstiä. Luen parisataa sivua tuosta vaan. Mietin, että onko mitään järkeä yrittää kahlata tätä Byronia.
Kirjailija on taitava ja perehtynyt niin aiheeseen kuin ajankohtaankin. Ongelma onkin siinä, että hän on minulle liian hyvä. Ei helmiä sioille. Kääntäjä on Harry Forsblom. Tämä edesmennyt henkilö on ansioitunut kirjailija ja kääntäjä. Nuorempana en yksinkertaisesti älynnyt arvostaa kääntäjiä, saati noteerannut heitä millään tavoin. Ymmärryksen lisääntymisen myötä se on muuttunut. Eihän se oli niin, että hän vain kääntää kirjan. Hän tulkitsee ja prosessoi sen. Lukemamme ei ole enää pelkästään alkuperäisen kirjoittajan tuotos.
Ja nyt palataan kahlaamiseen ja siihen, onko siinä järkeä. Ei ole. Taidan siirtää Byron Romaanin odottamaan parempia aikoja tai lukijaa.
