Monien suoratoistopalveluiden suosituimpien sarjojen joukosta löytyy vuonna 1993 alkanut spin-off-sarja Frasier. Mitä se tekee niin hyvin, että sen pariin jaksaa palata yhä uudelleen ja uudelleen?
| Tyyli | Tilannekomedia |
| Kestoaika | 24 min |
| Luoja(t) | David Angell Peter Casey David Lee |
| Pääosissa | Kelsey Grammer Jane Leeves David Hyde Pierce Peri Gilpin John Mahoney |
| Esitetty | 16. syyskuuta 1993 – 13. toukokuuta 2004 |
| Tuotantokausia | 11 |
| Jaksoja | 264 |
Irtiotto
Frasier on spin-off-sarja Cheersistä. Tuo 80-luvun klassikko on temaattisesti hyvin kaukana Frasierista, vaikka ovatkin samaa juurta. Ja pitkän matkan on tullut myöskin protagonisti itse. Cheers sijoittuu olevinaan Bostoniin, josta sieltä Frasier on muuttanut uuden sarjan myötä Seattleen. Molemmathan on kuvattu samassa länsirannikon studiossa. Kun Cheersin pubilavasteet purettiin, Frasierin asunto rakennettiin samaan paikkaan. Ihan tismalleen. Eräässä tuotantovideossa näytettiin, missä kohtaa Frasierin asuntoa oli Cheersin baaritiski ja vakiojakkara, jolla hän tapasi istua. Frasier tosin unohtaa pahat tapansa Bostoniin. Emerald Cityssä hän ei baarijakkaroita kuluta, jos ei sitten oopperan lämpiössä. Joka tapauksessa Kelsey Grammer on vetänyt pitkän pätkän samana hahmona. Hän astui Frasierin saappaisiin (hienostuneisiin italialaisiin mokkakenkiin tupsuilla) Cheersin kolmannella kaudella 1984 ja astui pois niistä Frasier-sarjan päättyessä 2004. Paitsi, että palasi niihin uudelleen.
Menestyksen eväät
Katselin äsken David Hyde Piercen haastattelua (Näyttelee Frasierin veljeä). Häneltä tiedustellaan syytä sarjan suosioon. Pierce kehuu käsikirjoitusta. Hän sanoo, että niin hyvää näyttelijää ei olekaan, joka tekisi sarjasta hyvän, jos kässäri ei kanna. Niinhän se tietysti on ja juuri pää syy nykyisten viihdetuotantojen huonouteen. Kun tavoitellaan todella suurta yleisöä, et voi kirjoittaa kuin Shakespeare. Se kai koitui Deadwoodinkin kohtaloksi. Tuli kirjoitettua liian hyvä. Mutta on siis poikkeuksiakin. Ensimmäinen Frasier sen kuin porskuttaa, huolimatta loistavasta käsikirjoituksesta!
En aio syventyä liikaa sarjan taustoihin ja tekijöihin. Yritän avata itselleni, mikä tässä sarjassa kiehtoo minua niin paljon, että jaksan palata sen pariin aina vain uudelleen ja uudelleen.
Kulissit kuntoon
Aloitan näyttämöstä tai lavasteista. Frasier kuvataan yleisön edessä. Ensimmäisen kauden jälkeen yleisöraidan äänenvoimakkuutta muuten laskettiin. Minäkin koin jossakin vaiheessa, tämän niin sanotun ”valmiiksi nauramisen”, rasittavana. Mutta sen voi hyväksyä, kun yleisö itse asiassa on siellä (Ettei käytetä pelkkää tehostetta).
Frasier sarjan päänäyttämö on hänen kotinsa. Tyylikkäästi sisustettu kerrostaloasunto Seattlen ydinkeskustassa. Nimenomaan siihen sisustukseen on kiinnitetty paljon huomiota. Se onkin eklektinen, kuten päähahmo itse sanoo muistaakseni ensimmäisessä jaksossa. Tämä eklektisyys, eli keskinäinen yhteensopimattomuus on eräs sarjan ydinteemoista. Sitä alleviivataan. Kun Frasierin työväenluokkainen isä, vanhoine nuhjaantuneine tv-tuolineen, muuttaa tyyliikkääseen edustuskotiin, Frasier kauhistelee jeesusteipillä paikkailtua huonekalua. Hän sanoo, että se ei sovi hänen sisustukseensa. Mutta isä vain toteaa tuolin olevan eklektinen. Ja kuten tämä sisustus, myös sarjan hahmot ovat keskenään yhteensopimattomia. Siihen perustuu henkilöiden välinen dynamiikka ja kemia. Se on joskus hienovaraista, toisinaan räiskyvää ja yliampuvaa.
Frasierin kodin sisustus onkin virkistävä poikkeus aikansa amerikkalaisissa sarjoissa. Jopa niin, että siitä on kirjoitettu paljon artikkeleita nettiin. Kaikki huonekalut ja taide-esineet on mainittu ja niiden alkuperä selvitetty. Jopa hintakin. Päähuomion vie, kuten sitcomissa voi olettaakin, sohva, joka on Coco Channell kopio. Ja sitten tietysti isän tv-tuoli. Tuo mintunvihreän raikas tuulahdus elektiassa. Isä lisäksi pukeutuu iänikuisiin ruutupaitoihin ja alehallihousuihin, kun taas Frasierin puvut on tehnyt räätäli ja neuleet on kudottu jonkin kaukaisen vuoristoseudun erikoisharvinaisen lammasrodun villasta. Isä narrin tuolineen tai valtaistuimineen, on rikka rokassa, malka Frasierin silmissä. Siitä alkaa sopeutuminen, sehän on selviytymisen elinehto.
The View
Frasierin koti sijaitsee kuviitteellisessa pilvenpiirtäjässä nimeltä Elliot Bay Tower. Se sijaitsee vastapäätä Space Needlea. Kyseisellä paikalla ei todellisuudessa ole rakennusta. Kuten huonekalut, on Frasierin huoneistokin linjakas ja.. no, se on arkkitehtoonisesti dynaaminen. Asunto on v-muotoinen. Asukkaat saapuvat näyttämölle eri kulmista. Mutta keskeltä, olohuoneesta, avautuu hulppea näkymä suurten ikkunoiden läpi Seattlen ydinkeskustaan. Jo se tekee tästä sitcomista poikkeuksellisen. Kaupungin lavastaminen taustalle, aiheuttaa sarjan tuotantoon lisäkustannuksia. Mutta se on sen arvoinen. Seattle tuodaan mukaan mielenkiintoisella tavalla. Se ei ole pelkästään staattinen kulissi, se elää tapahtumien mukana. Usein niin huomaamattomasti, että havaitsen sen vasta usean katselukerran jälkeen. Lisäksi tuo maisema poistaa, ainakin osittain, sen tietyn klaustrofobisen fiiliksen, mikä näissä olohuone-sitcomeissa usein on. Yleensähän tuijotamme sarjojen olohuoneiden umpiseiniä, tai ikkunoita, joissa on verhot kiinni keskellä päivää. Tai korkeintaan pieni näkymä johonkin ahtaaseen takapihaan. Frasierissa on otettu riski. Lätkäisty näkymä suurkaupunkiin keskelle tapahtumien polttopistettä. Kun maisema on tarpeeksi suuri ja kaukaa, ei sieltä tarvitse erottaa liikettä.
En tiedä, jos nykyään tehtäisiin samanlainen näyttämökonsepti, toteutettaisiinko maisema jotenkin digitaalisesti. Olen yrittänyt ottaa selvää kuinka Frasierin tausta on tehty. Mielestäni se ei ole pelkkä yksiulotteinen kangas. Jotkin rakennukset mm. Space Needle vaikuttavat tulevan esille kuin ne olisivat oikeita rakennelmia, siis pienoismalleja. Lavastus kärsii nykyisestä teräväpiirtotarkkuudesta.
Toinen ongelma tämmöisessä suuressa taustanäkymässä ovat tietysti vuorokauden- ja vuodenajat, sekä säänvaihtelut. Suurkuvatulosteita tarvitaan useita eri versioita. Entä kuinka valaistus toteutetaan? Et voi valaista pressua miten tahansa. Toisinaan sataa vettä. Varsinkin Seattlessa, mistä seikassa sarjassa usein mainitaankin. Frasierin asunnossa on suuri parveke, jota vesisade pääsee kastelemaan. Sinne on pitänyt tehdä siis jonkinlaiset viemäritkin sadettimien lisäksi. Lisää kustannuksia, mutta onneksi sarja pyöri pitkään.
Toiset näyttämöt
Kaksi muuta päänäyttämöä Frasierissa ovat Cafe Nervosa ja KACL-radiokanavan studio, siis Frasierin työpaikka. Kullakin on oma tehtävänsä sarjan tapahtumissa. Frasier on suosittu radiopsykiatri, siis keskitason julkkis. Hänen sidekickinään (Sancho Panzana) on Roz Doyle, karismaattinen Peri Gilpin. Hänestä lisää myöhemmin. Radiossa on sarjan parhaat sivuhahmot, urheilutoimittaja, rasistinen ja sovinistinen Bulldog, ruokakriitikko ja kaappihomo Gil Chesterton, joka elää ilmeisesti kulissiavioliitossa automekaanikkovaimonsa kanssa. Studio on hyvin lavastettu ja näyttää täysin autenttiselta. Olin nuorena työharjoittelussa radiossa. Mainokset tulivat kaseteilta ja niitä piti aina vaihdella, kuten sarjassakin. Oliko ne sitten dat-nauhoja.
Toisinaan, kun Frasierilla on jokin pieni kriisi kotonaan, setvii hän sitä radiolähetyksessään. Ja tästä kriisin muut osalliset eivät useinkaan pidä. Heistä tulee julkkiksia tahtomattaan. Joskus radio-osuutta käytetään tapahtumien kommentointiin tai jakson muuhun teemoittamiseen. Välillä Frasierin työpaikka itsessään on juonen pääosassa. Irtisanomisuhka, talousongelmat tai kuuntelijaluvut. Juhlitaan pikkujouluja tai läksiäisiä. Kiistellään lähetysajoista. Jossakin vaiheessa yhdeksi sarjan hahmoista ilmestyy KACL:n paikallisjohtaja. Tämä höveli perusduunari johtajan puvussa ei ole penaalin terävin kynä. Hänet on selvästi nostettu asemaansa toteuttamaan konsernin politiikkaa, kyseenalaistamatta sitä. Kun hän lampsii Frasierin studioon, katsoja arvaa, että jotakin ongelmia on nyt tulossa. Kun on palkkaneuvotteluiden tai sponsorointisopimusten aika, astuu näyttämölle Frasierin manageri Bebe. Hän on hauska, mefistomainen hahmo. Frasier saa kamppailla omatuntonsa kanssa, Beben vietellessä häntä pikkusormellaan.
Kolmas päälavasteista on pieni kahvila nimeltä Cafe Nervosa. Näkyvillä on muutama pöytä, taustan kirjahyllyt, vessan ovi ja pääovi ikkunafasadeineen (sivuseinä, katsoja ei näe ulos). Täällä nautiskellaan erikoiskahvia pikantin vivahtein
Niles Crane has had several coffee orders throughout Frasier, often with very specific requirements, such as a ”Double cappuccino, half-caf, non-fat milk, with just enough foam to be aesthetically pleasing but not so much that it leaves a moustache” or a ”Skim milk decaf latte (Gutless wonder)”. His order varied, sometimes being referred to as a ”usual” that included a latte with cinnamon and nutmeg, though this changed over time, with one later instance of him ordering a ”Double Kona with cream”
Kahvila on kodin ja työpaikan yhteinen olohuone. Yleensä siellä keskustelevat Frasier ja Niles. Varskin alkupuolen jaksoissa. Tai sitten Frasier ja Roz. Kahvila on eräälainen välietappi, jossa käydään keskustelut, jotka eivät niin hyvin muihin sarjan ympäristöihin. Siellä tavataan myös joitakin sivuhahmoja ja radiokanavan työntekijöitä, silloin, kun työpaikalla tapahtuu jotakin poikkeuksellista. Jotkin Frasierin, Nilesin ja Rozin parhaat sanailut käydään Nervosassa. Joskus harvoin siellä sovitaan treffejä…, tai tavataan jopa salaa, mikä on omituista. Tuskin haluat salarakkaasi viedä lähikuppilaan, jos se on toinen olohuoneesi.
Sarjan hahmogalleria
Pääosan esittäjä on eronnut psykiatri Frasier Crane, joka on juuri muuttanut Bostonista Seattleen ja aloittanut siellä radiopsykiatrina. Hän ei ehdi sarjassa kauan nauttia yksinelämästään. Frasier joutuu, osin vastentahtoisesti, ottamaan luokseen asumaan isänsä. Martin Crane on sairaseläkkeellä oleva poliisi, joka on haavoittunut lonkkaansa rikollisen luodista. Isän mukana tulee hänen koiransa, kettuterrieri Eddie, ilmeisesti lapsikatsojien viihdyttämiseksi. Näissä eläinhahmoissa on aina ongelmansa. Yksi on tietysti inhimillistäminen. Eddie saadaan sarjassa toimimaan varsin taidokkaasti kouluttajien ohjastamina. Mutta ongelma on silloin se, että koira tuijottaa kouluttajaan, eikä näyttelijään, jonka kanssa on kohtauksessa. Näyttelijän ja koiran välillä ei siis ole aitoa vuorovaikutusta. Editoinnin, toistojen, lukemattomien ottojen ja tiukan kouluttamisen avulla koira saadaan tekemään asioita. Mutta ne ovat aina teennäisiä, eivätkä sovi muuten laadukkaaseen sarjaan.
Sieluni korvin kuulen, miten keskivertojenkki hihkuu onnessaan, että hassu koira tekee vekkuleja, inhimillisiä temppuja, kun itse kelaan kohtauksen ohi tympiintyneenä. Koira sopii sarjaan eläkeläisen kaveriksi, kunhan sille ei käsikirjoiteta liikaa ”hassunhauskoja” käänteitä.Martinia näyttelevä John Mahoney on komea, karismaatinen harmaahapsi, jolla on hyvä, karhea ääni. Hän edustaa sarjassa äijä / duunarikulttuuria, olematta kuitenkaan liian macho.
Ajottaiset yhteentörmäykset elitistisen,turhamaisen ja välillä kevyesti neitimäisen pojan kanssa eivät ole vältettävissä. Isä Martin on maanläheinen ja arkijärkinen. Hän on kuin Antti Tykinvalaja Mikael Karvajalan rinnalla. Frasier veljineen pitää isää vähän yksinkertaisena, vaikka juuri Martin onkin se, joka itseasiassa ymmärtää jutun juonen.
Jalastaan invalidisoituneen isän fysioterapeutiksi ja kotiapulaiseksi palkataan muka englantilainen Daphne. Hän on nuori työläisperheen nainen, joka ajattelee olevansa jonkinlainen psyykikko. Tämä sivujuonne onneksi häivytetään vähin erin taustalle. Se rikkoo sarjan sopivan realistista pohjavirettä, vaikkakin Daphnen yliluonnolliset taipumukset esitetään niin, että tapahtumille on aivan järkevä, luonnollinen selitys (sattuma, tuuri jne.)… Sarjan alkukausina kuulemme Daphnen ihmeellisiä kertomuksia perheestään, joille tuntuu sattuneen ja tapahtuneen kaikenlaista. Tarinoiden tasolla he ovat siedettäviä hahmoja. Mutta kun tämä perhe astuu näyttämölle, on esillä koko sarjan rasittavin ja ylinäytellyin henkilökaarti!
Frasierin kanssa tasaveroisesti kilpaileva hahmo on Niles, hänen veljensä. Näyttelijänlahjoissa David Hyde Pierce ei häviä tippaakaan Kelsey Grammerille, päinvastoin. Ja Nilesin hahmo on myös erittäin osuva. Niles Crane asuu ylellisellä asuinalueella goottilaistyylisessä kartanomaisessa rakennuksessa, vaimonsa ja ulkomaalaisten palvelijoiden kanssa. Marisia, vaimoa ei koskaan näytetä. Huomenna hän tulee, tulematta koskaan. Maris on eksentrinen ja omituinen hahmo. Hänestä aiottiin tehdä näkyvä roolihenkilö, mutta he ehtivät käsikirjoittaa hänet niin omalaatuiseksi, että sopivan näyttelijän löytyminen ei ollut mahdollista. Mietin, että Marisin plastiikkakirurgi ja Nilesin toinen vaimo Mel Karnofsky, olisi voinut olla tyypiltään lähellä sitä. Se oli tuskin sattumaa.
Onnettomassa parisuhteessa elävä Niles ihastuu välittömästi Daphneen. Daphne on ainoa, joka ei tätä olevinaan huomaa. Tästä saadaan aikaan monenlaisia juonikuvioita ja hauskaa tilannekomediaa. Niles muistaakseni kustantaa Daphnen palkan, kun Frasier suostuu ottamaan isän luokseen asumaan.
Peri Gilpinin esittämä Roz Doyle on Frasierin lähin työkaveri. Hänkin on sinkku ja hänestä tulee sarjassa myös yksinhuoltaja erään suhteen seurauksena. Roz edustaa alipalkattua duunaria, joka on työllään pitkälti mahdollistamassa Frasierin menestymistä. Roz myös usein piikikkäillä kommenteillaan ja havainnollaan tiputtaa Frasierin maanpinnalle. Hän on tietyllä tavalla itsetietoinen tai tiedostava, toisin kuin esimerkiksi Frasier. Rozin miessuhteet ovat toistuvasti Frasierin ja Nilesin nälväyksien kohteena. He ovat kuitenkin tasapuolisia, kun he mittelevät voimiaan verbaalisesti. Frasierin eräänlainen naiiviuus ja juurikin se pompöösimaisuus tekee hänestä maalitaulun aseman satunnaisille ja vakituisille kiusanhengille. Roz Doyle ja Martin Crane löytävät toisistaan hengenheimolaisuutta, sitä järkeä läheltä maata.
Ristiriita
Pompöösi ja naiivi. Niin kuvailin sarjan nimihahmoa, jolla on kaksoistutkinto Oxfordista Cambridgesta. Kun puhuin aiemmin tietynlaisesta kevyestä realismista, en oikeastaan itsekään tiedä, mihin kohtaan se tässä sarjassa sopii. Kenties Seattlen sääolosuhteisiin? Frasier Crane, joka on lähes aina äärimmäisen itsekäs, turhamainen, pikkusieluinen, kateellinen ja paikka paikoin todella huono ihmistuntija, jakelee radiossa psykiatrisia neuvoja. On paradoksaalista kuvitella tätä hahmoa, joka ei saa veljensä kanssa kirjoitettua kuin yhden lauseen suunnittelemaansa kirjaan, opiskelemaan maailman huippuyliopistoissa. Että hän olisi syvällinen psykiatri, vaikka on kuitenkin äärimmäinen materialisti ja elitisti. Hän keräilee kaikenlaisia luksustuotteita banaalisuuteen asti, kuten minä näillä muutamilla riveillä sivistyssanoja. Frasier Cranella on sarjassa lukuisia suhteita, jotka kestävät parista minuutista, maksimissaan jokuseen viikkoon. Hän onnistuu tuhoamaan ne kerta toisensa jälkeen. Tai sitten, aivan yllättäen, seurustelukumppani paljastuu alun kuhertelujakson jälkeen täydelliseksi kaheliksi. Jotenkinhan se suhde on käsikirjoitettava poikki, että sarjan perusrakenne ei muuttuisi. Frasier menettää naisensa, kuten Piilaakso-sarjan koodaajanörtit rahoituksensa, kerta toisensa jälkeen, rasittavuuteen saakka.
Mutta! Muistelen sarjassa olleen yhden jakson, joka käsittelee psykiatriaa hiukan syvällisemmin. Pidän yllättäen juuri siitä jaksosta entiten. Mutta luulenpa sellaisen otteen olevan liikaa tavalliselle jenkkikatsojalle.
Life of the party
Frasier ja Nils rakastavat kutsujen pitämistä. Ne menevät joka kerta pieleen. Jos ei muuten, niin huvilan rantaan ajautuu mätänevä hylkeen raato. Tulee mieleen erään brittisarjan kynttiläillalliset. Tai sitten he onnistuvat loukkaamaan käyttäytymisrajoitteista, ranskalaisella korostuksella artikuloivaa huippukokkia niin, että tämä lyö hanskat tiskiin. Mutta se lapsen into, kun veljekset alkavat järjestellä illallisia, on sympaattista. Kun katsoo uusintoja, melkein toivoo, että tällä kertaa kutsut onnistuisivat.
Eklektinen perhe
Martin on ollut sodassa. Pojat eivät ole suorittaneet minkäänlaista asepalvelusta. Hän rakastaa halpaa olutta ja kuivalihaa. Frasierilla on aina tarjolla cherryä. Joskus he juhlistavat jotakin hetkeä kalliilla viinillä. Sarjan edetessä, Martin alkaa viettää aikaa pubissa kavereidensa kanssa, joista parhain on Duke. Eräässä jaksossa pojat alkavat epäillä, että onko Martin edes heidän oikea isänsä. Heille tulee vieraaksi äidin työkaveri. Tämän tavat ja elkeet ovat samat kuin pojilla. Lopulta tämä mahdollisuus kirjoitetaan ulos.
Vejekset käyvät oopperassa, sinfoniaorkesteiden konserteissa, taidenäyttelyissä, ranskalaissa ravintoloissa (Cigare Volante), viinikerhon kokouksissa, hyväntekeväisyysgaaloissa. He yrittävät kiipiä kohti Seattlen ylintä kermaa, crème de la crèmea, mutta epäonnistuvat surkeasti. He ylenkatsovat hyvän tahoisesti rahvasta, mutta sarjassa on aina niitä, jotka ylenkatsovat heitä itseään. Pojat yrittävät saada pöytää kaupungin parhaasta ranskalaisesta ravintolasta. Mutta yleensä se ei onnistu, ei edes Frasierin tähtistatus ole riittävän hohdokas. Tai sitten havitellaan paikkaa oopperan johtokunnasta. Frasier jopa esittää heittävänsä heteronormatiiviutensa nurkkaan.
Emerald City
Seattle on minusta mielenkiintoinen valinta sarjan miljööksi. Mutta sille on hyvät perusteet. Seattle on itse asiassa varsin syrjässä suurkaupungiksi. Siellä on rikas kulttuuritarjonta ja suuria urheiluseuroja. Näin Martinille riittää matseja seurattavaksi ja toisaalta poikien ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan kulttuurin perässä.
Stranger in a Strange Land
Totuushan on, että koko yhdentoista kauden ja 263 jakson aikana ollaan Seattlessa vain kerran. Siis oikeasti. Muuten kaikki lavastettiin Paramountin studiolle Los Angelesiin tai muutaman kerran eri puolille Los Angelesia. Aito Seattle-jakso toteutettiin sarjassa olleen Frasierin radioshown tuhannennen lähetyksen kunniaksi. Jaksossa Niles ja Frasier vaeltavat kaupungin halki kohden juhlapaikkaa kuin Bloom ja Daedalus Odysseuksessa. Onko kaukaa haettua? Jotkut arvostelevat, että he eivät vaikuta roolihahmoiltaan, vaan näyttelijöiltä, jotka ovat vieraassa kaupungissa.
Olen itsekin joskus sarjan innoittamana ajellut Street Viewillä Seattlessa ja sen lähiympäristössä. Saapunut idästä kukkuloiden ja vuoristomaisten seutujen ja laskettelukeskusten keskeltä tähän suurkaupunkiin. Tarkastellut sitä kiehtovaa rajapintaa maaseudun ja suurkaupunkien välillä. Muistaakseni Twin Peakskin on filmattu tuolla alueella.
Seattle heijastelee Frasieriin myös hänen radiotyönsä kautta. Jaksothan alkavat yleensä kohtauksella Frasierin radio-ohjelmasta. Joku on juuri soittamassa suoraan ähetykseen kertoen ongelmastaan. Soittaja on cameoroolissa oleva julkkis. Monesti nämä ongelmat ovat komediallisia, toisinaan myös Frasierin tarjoamat ”ratkaisut”. Yleensähän hän ei neuvo kuin parilla lauseella ja pyytää sitten kääntymään ammattiauttajan puoleen. Frasier on vielä pahempi kuin Dr Phill, joka myös vierailee sarjassa. Niles nälviikin häntä hänen kioskipsykiatriastaan. Toisinaan Frasierin neuvot johtavatkin ongelmiin, eikä ratkaisuun.
Mutta miksi minä tätä katson?
Kaipa se on eskapismia. Frasier ja Niles ovat elitistisiä snobeja, jotka elävät omassa kuplassaan. Maailman tapahtumat eivät näy sarjassa. Frasier ajaa isolla Bemarilla, Niles Mersulla. He eivät ymmärrä autoistaan yhtikäs mitään. Siitäkin vitsaillaan toistuvasti, heidän kyvyttömyydellään käyttää työkaluja tai ymmärtää arjen mekaniikkaa. Sarjan ensimmäisissä osissa he eivät edes osaa laittaa ruokaa, mutta myöhemmin heistä löytyy yllättäviä kulinaristisia kykyjä. Käsikirjoittajat eivät aina muista, mitä ovat tulleet kirjoittaneeksi. Vaikakin sarjaa ei oikeasti tehdä Seattlessa, se kaupunki tosiaan on minusta kiehtova. Suurkaupunki meren rannalla, vuorten syleilyssä. Muutamaan otteeseen Frasierissä vieraillaankin vuoristomökillä. Sekin tapahtuu tiukasti studiolavasteissa. Ulkona ei siis olla oikeastaan koskaan, paitsi siinä yhdessä jaksossa. Kalassakin käydään, jopa talvella, mutta sekin tapahtuu jonkinlaisessa rakennuksessa.
Tärkein on tietenkin se nokkela ja hauska käsikirjoitus. Niin hyvä, että sellaista ei ole yhdessäkään toisessa komediasarjassa. Se koostuu monenlaisista aineksista. Frasier on Freudilainen ja Niles Jungilainen. Ei siksi, että se olisi validia psykologiaa, vaan siksi, että siitä saa briljanttia komediaa!
Sarjan punaisena lankana on myös Frasierin sinkkuus. Kysymys ei ole siitä, löytääkö hän ketään -miljoonakaupungissa riittää tarjontaa, vaan kasvaako hän itse riittävästi ihmisenä -tarpeeksi kyetäkseen vihdoin kestävään parisuhteeseen.
Lue tajunnan virtaa Freudista
Sigmund Freud Freud Freud Freud Freud..
Sukelletaan hänen aatostensa myötä mielen syövereihin ja kohden syviä vesiä ja suota. Rohkeasti vallan, samoilemme pian lapsuuden puutarhassa, viattomuuden lähteellä, josta kaikki synnit kuitenkin pulppuavat ja aurinko paistaa ikuisesti. Kaipuu läpi iän, on kohden syntyjä syviä, pyörteilevä kurimus onko tuon utuisen haavekuvan takana?
Sil mis on aika kultainen, iäksi menetetty ellei persulaisen pimeyden skitsofrenisessa puolueohjelmassa.
Psykoanalyysi, sitähän sinä kysyit, ei ole tiedettä, mutta sujuvaa sylttyä ja kielipellillinen uunissa paistuu. Ihmispoloa kun on helppo harhauttaa, korvalle kertoa, mitä haluaa kuulla, vaikka ei kuitenkaan niin hoopoa olekaan kuin horoskooppi. Pois ihmiskuntaa kiusaamsta, uskonto ja politiikka! Sitä on toivottu jo kauan, mutta niin kauan kun on kurjuutta ja tietämättömyyttä, on meitä kiusaamassa heikkomielisten hallintakeinot. Miks yhtäkkiä sanon noin? Koska Toteemi ja tabu oli kirjan nimi, jonka Freud kirjoitti. Freud puheli paljon juuri siitä, tiedostamattomasta, jolla on saneltu se persujen ohjelma, tietämättömyyden painossa taottu, heidän lapsuutensa kurja on ladellut.
Oi lapsuus, oi lapsuus. Untako se oli vain? Kas kun et voi tietää, mikä on totta lain. Jokainen muisto kun edellisen päälle kirjottuu ja aina uudeks muuttaa!
Uskonto on Freudin mukaan verrattavissa lasten ja vanhempien suhteeseen, eli ihminen tarvitsee korvaajaa, kun häneltä otetaan vanhemmat pois. Tuossa on varmasti perää. Mutta se ei ole uskonnon ainoa kikka. Eri uskonnoilla on erilaiset koukkunsa varmistamaan tarttumisen. Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”.
Žižek on filosofian popularisoija. Tyyppi iskee minuun, pidän hänen tahallisen vahvasta aksentistaan Žižekin puhuessa englantia. Žižekin puheessa vilisevä sanat ego, id ja superego ja minä olen ihan liekeissä. Eksistentialismia ja Sartrea. Mahtavaa!
Ihmisen psyykessä on Freudin mukaan nämä kolme mainittua kerrosta. Superego kehittyy lapsena kasvattajien ja ympäristön myötävaikutuksesta. Superego valvoo, millainen käytös on hyväksyttävää.Näin muotoutuvat normit. Hetkinen, kuulostaa siltä, että oidipuskompleksi vaanii nurkalla! Hahaa, tuollahan se onkin. Pojan suurin vihollinen on isä. Isä meidän, joka ei vielä ole taivaassa. Mutta suuri ja mahtava, kaiken se osaa ja hallitsee, äitiäkin. Lapset jäljittelevät vanhempiaan oppiakseen arjen rutiineja. Freudin mukaan jäljittelyyn liittyy jonkinlainen taikariitti, isän vomat siirtyvät lapselle jäljittelyn myötä. Voimat ja käyttäytyminen. Ego on sisäinen palomuuri, joka valvoo, että lapsi ei toista myös häneltä kiellettyä käyttäytymistä. Käyttäytymistä, joka on sallitttua isälle, kuten eroottiset tunteet äitiä kohtaan! Superego valvoo ja syyttää, ego on sen edessä heikko. Ego on psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan (id) ja yliminän (superego) välissä.
Ja se Freudista tällä erää….. tajunnanvirta päättyy…..
Frasier on tehnyt comebackin pari vuotta sitten. Mutta uusi sarja osoittaa, että Kelsey Grammer ei loppujen lopuksi itsekään ymmärrä alkuperäisen sarjan menestyksen salaisuutta. Uusi Fraiser on taas vain yksi ummehtunut sitcom muiden joukossa, keskinkertaisella kässärillä ja epäkiinnostavilla hahmoilla, sekä tietenkin klaustrofobisissa lavasteissa. Kun yritän katsoa, sitä lopetan aina kesken ja palaan yhdeksänkymmentä luvun Seattleen. Se on eskapismia parhaimmillaan.
