Minusta Juukaa kannattaa lähestyä tietä numero 506 pitkin. Se kulkee halki laaksojen ja yli vaarojen. Sivuaa lampia, kiertää järvien rantoja.
Lähdemme siis liikkeelle Kaavin puolelta, vanhan Suur-Liperin kaukaisimmilta laidoilta. Tie alkaa Luikonlahdesta, entisestä kaivoskylästä ja eipä aikaakaan, kun saamme huomata, mistä tällä reitillä on kysymys. Tie lähtee heti kiertämään vuorta, jonka kylkeen kaivos on rakennettu. Kuparivuoreksikin sitä on kai kansan suussa kutsuttu ja jo muinaiset kansat ovat täällä takoneet vaskesta monenlaista käyttöesinettä tai korua ja koristetta. Kun kaivos on sivuutettu, näkyy kartalla myös nimi Vaskikivenmäki. Jos nimi on vanha, kertoo se paljon muinaisesta historiasta. Mutta me jatkamme matkaa ja kiipeämme korkealle Nälkämäelle kahden vaaran väliin. Kartassa on jälleen mielenkiintoinen nimi, Hiltuskalmisto. Kuka tietää siitä lisää?
Mutta meidän on matka Juukaan. Ohitamme Sivakkavaaran ja Niinivaaran. Geologi minussa silmäilee Hakopatteuksen kohdalla merkintöjä arvokkaista serpentiniittialueista. Tahtoo kertoa, että malmiakin voi olla ja sitä kyllä löytyykin, vaan ei vielä louhittavaksi saakka.
Telkkävaarassa on taas aika sukeltaa laaksoon, jonka pohjalla lepää Riihilampi. Vastapäistä rinnettä kiipeämme Ukonvaaraan. Oikealle jää Pahalampi, onko ylijumalaa palvottu siellä vai onko tietoa muusta palvontapaikasta? Olemme samalla sivuuttaneet vanhan heimo- ja lääninrajan. Hukkalaan kääntyvän risteyksen ja vanhan postitalon jälkeen on mutka ja yllättävä, jyrkkä mäki. Olemme Juuan puolella ja heti laskeudumme ensimmäisen laaksoon. Lieneekö Halivaara saanut nimensä hallasta vai mistä? Laaksonpohjalla on kaunis Halijärvi, josta laskee pieni joki Vaikkojokeen. Ylitämme tuon joen ja alamme hitaan kiipeämisen kohti hyvin korkeaa vaaraa. Saavumme Hamulanmäelle ja kohta lukee oikealla kääntyvän pienen tien risteyksessä Hali. Jos haluaa käydä vilkaisemassa, niin sitä tietä ei tarvitse kauan ajaa, kun avautuu kauniit vaaramaisemat yli Halivaaran laakson. Maarianvaarakin näkyy horisontissa. Tässä rinteessa olevien Hätilän ja Kainulan tilojen ikkunoista on kyllä maisemat vailla vertaa. Kakaranvaaran korkeus on yli 300 metriä. Se siinä kohoaa. Voisi sieltä tarkkailla koko Kaavin kuntaa. Mutta jatketaan matkaa.
Kuva ei anna oikeutta näkymälle, joka näiltä tiloilta avautuu. Onko mitään kauniimpaa kuin kotoisat vaaramaisemat?
Tie halkoo pienen suoalueen ja sitten saavutaan Kajooseen. Kylällä on ollut pankki, posti ja kyläkauppa, vaan ei tietenkään ole enää. Tienristeyksestä pääsisi Vaikkojoelle tai toiseen suuntaan Kuusivaaraan. Vasemmalle jää suurehko Kajoonjärvi, jossa on oma muikkukanta ja paikoin erikoiset kivikkoiset rannat. Järvi on kaunis ja pitkulainen. Jos ajat Vaikkojoen tien päästä päähän Raholanvaaraan, näet avohakkuita vailla vertoa. Mutta me emme mene sinne, vaan jatkamme kohti…
…valtavaa laaksoa! Huh, mikä suora ja mikä notko. Olen tästä lapsena lasketellut polkupyörällä huimaa kyytiä ja sitten kiivennyt takasin pyörää työntäen ja kotiin ikävöiden. Laakson halki saa ajaa pitkälti kolmatta kilometriä. Vapaalla luikutellen vauhti kiihtyisi pitkälti yli sakkorajan kohti kortinmenetysrajaa… Toista laitaa kiipeämme Petrovaaraan, jossa oli myös kaupat ja postit ja….. Sekä nähtävästi jonkin suuruinen malmiesiintymä. Kovasti ainakin on porailtu.
Monilla näistä kylien nimistä lappalaiset juuret, niin Petrovaaralla kuin Kajoollakin.
Mutta nyt meidän on kiirehtävä ja jätettävä moni paikka mainitsematta, paitsi Tahkovaara. Tuo yleinen vaarojen nimi annetaan ilmeisesti kaikkein suurimmilla ja mahtavimmille kukkuloille. Tämäkin Tahkovaara jää vain 30 metriä Kolille korkeudesta. Jos jalkasi ovat kantavat ja kuntosi on kestävä, kannattaa siellä piipahtaa. Onhan siellä ollut itse vanha vihtahousukin kirnuamassa!
Perillä Juuassa
Sinne saavumme tasaisen mäntykankaan jälkeen. Tahdon pian taajamaan tultuamme kääntyä vasemmalle, koska siellä on Puu-Juuka. Voi että, kun tätä kapeaa katua ajelee, kaipaa totisesti menneitä aikoja. Niitä, jolloin nämä näyteikkunat olivat käytössä ja esillä myytävät tuotteet ja palvelut. Ihanat pienet puutalot ja sopet. Ajatelkaapa, kun ei olisi nettikauppoja ja kauppaketjuja! Olisimme jälleen pienyrittäjiä ja ostaisimme palveluita ja tuotteita toisiltamme! Emme suurilta kauppaketjuilta, saati Kiinan verkkoroskakaupoilta..
Palaan haaveista nykyaikaan. Pysähdymme Hedwigin Helmeen. Yllättäen teini-ikää lähentelevä poikamme on sinne vailla eniten. Olemme käyneet täällä kerran aiemmin. Sitä ennen en tiennytkään koko paikasta. Mutta Hedwigin Helmi on kiva kahvila / ruokapaikka ja se on myös sisustus- ja lahjatavarapuoti. Puu-Juuassa toimii myös hotelli.
Juuka on pieni ja kaunis kirkonkylä. Tai onpa se riittävän suuri. Onhan siellä kaikki, mitä ihminen tarvisee. Mitä kysyit Pekka? Joo, on Alkokin. Kuutostie kulkee kylän laidalta Pielisen rantaa myötäillen. Sitä kun lähdet etelään, niin kohta löydät Tulikiven ja Nunna-Uunin. Lounastakin on tarjolla. Ja jos jatkat matkaa, niin saavut Kolin risteykseen. Koli itsessään kuuluu Lieksaan, vaikka Juuka onkin lähinnä. Lieksan taajama jää Pielisen aavan meren tuolle puolen.
Mutta pikakelataan taaksepäin. Hurautetaan kuutostietä sinne pohjoiseen, Juuan risteyksessä vilahtavat ohi apteekit, absit ja alkot ja tuotapikaa olemme Paalasmaan tienhaarassa. Sinne siis! Tämä sisämaan saaristolaisreitti, Juuan Nauvo on käytävä kokemassa. Pysähdymme Pielisen rannalle ja havaitsemme taas sen, että lapsi ei tarvitse kuin kiviä ja järven tai lammen, johon viskellä niitä, niin johan viihtyy. Tuulee pohjoisesta ja Pielisen aallot oikein pärskyvät kivikkoiseen rantaan. Siitä riittää lapsille riemua. Kannaksen eteläinen ranta tien toisella puolen on täysin tyyni! Tässä kohdin vietämme tovin jos toisenkin nauttien lasten ilosta ja virkistävästä tuulesta. Sitten jatkuu matka… lossille! Sekin on aina pieni kokemus, nykyään kun nuo autolautat ovat varsin harvinaisia.
Paalasmaa
Niin olemme Paalasmaalla. Täällä vierailemme camping-alueella. Paikan yrittäjä, oikein mukava rouva kertoo meille Paalasmaasta, samalla kun syömme jäätelöä ja kahvittelemme. Sitten lapset saavat yrittäjältä suuren kankaisen frisbeen, eikä muuta taas tarvita. Tiedämme, että saamme odotella heitä hyvin tovin joten vietämme lokoisaa laiskotteluaikaa camping-alueella.
Onhan täällä näkötornikin! Sen olin kokonaan unohtanut. Sinne siis seuraavaksi. Pientä mutkaista tietä, vierestä entisen koulun ja kaupankin, kiipeämme matkaa ylemmäs ja vielä viimeisen jyrkimmän rinteen, jonka sutivat autot olivat pompottaneet melkoisille kiharoille. Mäeltä löytyi torni. Sen huipulla tuuli tukkaa tuiversi ja melkein sai lippalakista kiinni pitää. Ja kun tsiigailin maisemia, muistui mieleen, että auton peräkontissa olisi ollut kiikarit. Pielistä katselimme suuntaan jos toiseenkin. Tuolla oli kai Koli, jossain Nurmes ja Lieksa. Tällä välin perheen naisväki oli löytänyt apajille. Me miehetkin laskeuduimme tornista ja pian olimme…
…mustikassa. Tornin ympärille oli hakattu pieni metsäaukko, jossa kasvoi hyvin mustikkaa. Lapsista kuoriutui esiin loistava piirre! He tuntuivat pitävän marjanpoiminnasta. Eivät olisi millään malttaneet lähteä pois vaikka isä jo vähän pitkästyi. No, minä aikani mustikoiden parissa vietettyäni, havahduin tutkimaan uurteisia kallioita ja päädyin vuosimiljardien taakse geologiselle matkalle.
Oli aika lähteä paluumatkalle. Juuassa löytyi vielä yksi hyvä palvelu, nimittäin autopesula. Yön pysäköinti erään pensaikon viereen oli maksanut meille linnunkakalla kuorrutetun ajoneuvon. No, nyt ne lähti ja musta kiiturimme näytti taas ehdalta. Nälkä kurni suolissa ja oli pakko pysähtyä myöhäiselle lounaalle. Sitten kiiruhdimme kylän poikki kotia kohti. Lapset olisivat tosin tahtoneet vielä käydä Tokmannilla. Vaimo silmäili tutkivasti kankaita, suoalueita ja kuusikoita. Mistä löytyisi lakkaa, mistä mustikkaa. Näkyipä siellä matkan varrella ihmisiä sankoineen ja ämpäreineen.
Kirjoittaja on kuopiolainen kirjailija Janne Mononen. Hän on syntyisin näistä vaaramaisemista ja sydän kaipaa aina kotiseudulle.
