Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tunnen oloni niin kovin tyhjäksi. Olen kuin atomi, pesäpallon kokoinen ja elektronini on Kuopion torilla kolmen kilometrin päässä. Niin tyhjiä olemme. Jos kaikki tyhjyys poistettaisiin meistä, koko ihmiskunta mahtuisi pieneen sokeripalaan.
Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Nyt siis olemme suomifilmin (mutta ei Suomi-Filmin) ytimessä. Päivän elokuvana on Kulkurin valssi. Vietämme Ansa Ikosen merkkipäivää. Hänen nukleoninsa on ikuisesti Tauno Palo ja yhtä ikuisesti heidän kehällään kiertää Regina Linnanheimo. Silloinhan heistä tulee vetyatomi, jolloin yksittäinen elektroni on valenssissa. Kysymyksessä onkin siis Kulkurin valenssi. Mutta nykyaikana se voikin olla Palo kertämässä ja ikoniset Ikonen ja Linnanheino ytimenä.
”Ulkoapäin katsellen minulla ei ollut edellytyksiä onnistua elokuvissa. Kukaan ei ollut koskaan kuvitellut käyttävänsä minusta sanaa kaunotar. En ollut kaunis. Olin aivan tavallisen näköinen tyttö, aika tanakka punkero itseasiassa.” Ansa Ikonen
Ikonen ja Palo tekivät yhdessä kaksitoista elokuvaa. He olivat keskenään kollegoita ja ystäviä, ei enempää eikä vähempää. Aili Ansa Inkeri Ikonen syntyi Pietarissa 19. joulukuuta 1913. Tauno Valdemar Brännäs taas 25. lokakuuta 1908 Hämeenlinnassa.
Voitte menestyä millä alalla tahansa, mutta ette elokuvissa
Ansan isä oli kolmatta sukupolvea pietarinsuomalaisia. Äidin suku oli Parikkalasta. Ansi Ikosen lapsuus oli taistelua nälkää ja kylmää vastaan. Hän menetti keuhkokuumeelle kaksi sisartaan ja isä kuoli kun Ansa oli kolmetoista-vuotias. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Ikosen perhe muutti Suomeen. Tuossa vaiheessa isä vielä eli, mutta jäi työskentelemään Pietariin. Ansa sai tottua Suomessa ryssittelyyn. Taunon elämän alkutaival oli vähän helpompi, mutta töihin hänkin joutui lähtemään jo kolmetoistavuotiaana. Hän aloitti puolustusministeriön juoksupoikana. Vuonna 1923 hän sai paikan Puolustusvoimien kemialliselta koelaitokselta Harakan saaresta. Hän työskenteli siellä eri tehtävissä yhdeksän vuotta.
Sekä Ansa, että Tauno päättyivät lopulta elokuviin teatterin ja monenlaisten käänteiden kautta. Erkki Karun otsikon lausunto ei tosin kannustanut alalle, mutta Ansa ei antanut periksi. Hän pääsikin näyttelemään pienissä sivurooleissa. Risto Orko tarjosi roolia mainoksessa. Maskeeraja Hannes kuokkanen puhui nuorelle tytölle suorastaan törkeästi, mutta ei mitenkään ajalle poikkeavasti: ”Mitä minä nyt näihin kasvoihin panen. Nämähän ovat kuin pallo.” Seuraavaksi Ikonen pyrki teatteriin ja pääsikin Kansallisteatterin listoille. Mutta töitä ei ollut ja nälkä kurni vatsassa, onneki mummo pelasti Ikosen nälkiintymiseltä tarjoamalla aina, kun tyttö kävi kylässä, lämpimän aterian. Lopulta Ikonen rukoili Risto Orkolta: ottakaa minut töihin, teen mitä tahansa, avaan vaikka ovia. Lopulta, 21 vuotiaana Ansa sai ensimmäisen suuren elokuvaroolinsa. Kaikki rakastavat elokuvassa hän ei ollut pääroolissa, mutta kaikkien huomiot kiinnittyi kuitenkin häneen ja vastanäyttelijä Tauno Paloon.
Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen
Sali oli täynnä sodassa haavoittuneita, ahavoituneita, mutta hyvin siististi pukeutuneita veteraaneja. Ohjelma oli sitä tavallista, soittokuntamusiikkia, puheita ja lauluesityksiä. Mutta sitten puhuja nousi korokkeella ja sanoi: ”Teitä tervehtimään ovat saapuneet Ansa Ikonen ja Tauno Palo suoraan teatterista oman esityksensä väliajalla.” Tunnelma oli ollut aiemmin hieman vaisu, mutta nyt se sähköistyi. Kaikki kurottelivat nähdäkseen esiintymislavalle paremmin, kun tunnetut filmitähdet astuivat esiin. Palo ja Ikonen seisoivat rinta rinnan mikrofonin takana. Ansa Ikonen tarttui Taunoa Paloa kädestä ja kumartui mikrofonin puoleen sanoen: ”Nöyrästi kiitämme Teitä kaikkia koko sydämestämme ja toivotamme Teille kaikkea hyvää.”
Tämä lyhyt toivotus sai sotaveteraanien hartiat tärähtelemään ja kyynelet virtaamaan valtoimenaan. Se kuvastaa hyvin tämän tähtiparin merkitystä Suomen kansalle.
